Matkat

Tässä esitellään valjakolla tehtyjä matkoja

Haltin valloitus 2006
Matka Leppäjärveltä Haltin kämpälle 2007
Kokemuksia Koirasafarista 07/08
Åsarna 2008
Vappu 2008 Haltilla
Palojärveltä 2010 Haltille
Kennelin toiminta- ja treenausperiaatteita

Haltin valloitus 2006

Matkan järjestelyt alkoivat hyvissä ajoin, kun oma päätös matkasta oli syntynyt. Tein listan kaikista mahdollisista tarvikkeista ja ryhdyin tekemään tai hankkimaan niitä, joita ei omasta varastosta löytynyt. Suurin projekti oli kuormareen teko. Tein Tobogan-mallisen reen, jonka kuormatilan pituus oli 150 cm ja pohjan korkeus 10 cm. Jalaksien leveys 40 mm ja alle Etolan musta muovi. Reki toimi ja luisti hyvin; pohja olisi voinut olla matalammalla, josta olisi ollut hyötyä ja apua, kun eksyimme tuiskussa uralta umpiseen hankeen. Selviä varustepuutteita olivat: aurinkovoide, kunnolliset patterit (ja vara-) GPS-laitteeseen sekä varavaljaat turhina varusteina tuli otettua lumikengät, liikaa vaatteita ja liikaa ruokaa itselle.

Retki alkoi Kaaresuvannosta, josta olin varannut yhdeksi yöksi mökin ja tarkoitus oli ajaa pitkin merkittyä moottorikelkkauraa (Artic Trail). Ensimmäinen päivä la 22.4. valkeni aurinkoisena ja pakkasta oli muutama aste; päivemmällä keli lämpeni plussan puolelle. Laitoin koirille varmuuden vuoksi tossut, kun kelkkaura oli melkoisen jäinen ja hanki kova. Matkaan lähdettiin noin puoli kahdeksalta ja parin lyhyen pysähdyksen jälkeen pidettiin tauko Puussasvaaran kämpällä. Myös ensimmäiset muut reittiä käyttävät kelkat tulivat saman aikaan kämpälle, jonka kunto ja siisteys oli hieman repsahtanut. Ilmeisesti kämppää käytettiin lähinnä taukopaikkana eikä varsinaiseen yöpymiseen, jolloin roskaa ja jätettä kertyy nurkkiin ilman, että kukaan huolehtii kunnolla siisteydestä. Ensimmäinen hiihtäjä tuli vastaan puolen päivän jälkeen lähellä Hirvasvuopiota. Saksalainen vaeltaja oli tulossa Kilpisjärveltä paimenkoira seuranaan. Koira oli asiallisesti kiinni eikä kohtaamisessa ollut ongelmia. Pidempi ruokatauko pidettiin Hirvasvuopion kämpillä ja nukuttiin päikkärit. Vaikka kello oli kohtuullisen paljon, päätin jatkaa vielä matkaa, koska seuraavaksi päiväksi oli luvattu lumisadetta. Poikkesimme moottorikelkkareitiltä Poroenon suuntaan ja jatkoimme pitkin Norjan rajaa ajettua kelkkauraa Tenomuotkan kämpälle, jonne saavuimme illalla kahdeksan aikaan. Loppumatkasta ura oli luminen ja pehmeä ja kieltämättä alkoi jo hieman väsyttää. Kämpällä oli vain kaksi hiihtäjää ahkioineen ja tilaa oli sekä pihalla koirille että nukkumasija musherille. Ketjutin ja huolsin koirat ja tein pesän kämppään. Unta ei tarvinnut pitkään odotella.

Seuraava päivä oli tuulinen ja yöllä oli pyryttänyt lunta, jota tuuli pöllytti ilmaan. Jatkoin kelkkauraa pitkin Poroenon jäätä. Muutaman kilometrin jälkeen alkoi olla vaikeuksia seurata uraa, jonka pyry oli peittänyt alleen. Kun pelkäsin joutuvani virtapaikoissa pois uralta sellaisiin kohtiin, joissa ei olisikaan jäätä alla, päätin nousta sopivan suurta ja oikeaan suuntaan kulkevaa kelkkauraa kovalle maalle. Kovin pitkään ei tarvinnut kulkea, kun koirat eksyivät uralta ja totesimme olevamme umpihangessa. Jatkoimme kompassisuunnalla kohti Porojärveä. GPS-laite osoittautui myös erittäin käyttökelpoiseksi, kun suunnan määritys ja paikantaminen huonossa kelissä oli vaikeaa. Välillä löysimme jonkinlaista uraa ja jonka kadotimme tuota pikaa.

Tuiskussa Poroenolla

Meno oli melko raskasta, mutta lunta ei kyllä yllätysyllätys ollut kovin paljon. Keski-Suomessa oli selvästi paksummat hanget. Totesin, että matalampi reen pohja olisi auttanut menoa ”jongunverran” kun jalakset eivät olisi uponneet lumeen. Viidentoista kilometrin rämpimisen jälkeen pääsimme Porojärven autiotuvalle ansaitulle tauolle. Iltapäivällä jatkoimme matkaa merkittyä uraa pitkin Meekonjärven kämpälle ja edelleen Pihtsusjärven autiotuvalle, joka oli melko täynnä ja päätin jatkaa matkaa saman tien eteenpäin. Koska Haltin autiotupa olisi todennäköisesti yhtä täynnä, oli päätös telttayöpymisestä helppo tehdä. Sopiva paikka löytyi noin parin kilometrin päästä kurusta, jonne tuuli oli kinostanut suojaisia paikkoja. Ajoin valjakkoa kurua pitkin ja kun johtajakoirat hävisivät kinoksen taakse näkymättömiin eteen tulleeseen
parin metrin pudotukseen, päätin tarkastaa reitin ennekuin ajaisin reen alas penkalta. Onneksi, sillä putosin kurun pohjalla saman tien hangen läpi sulaan ja kastelin kengät ja jalat. Siinäpä olisi ollut sotku ja paniikki, kun olisin ajanut reellä koirien päälle sulaan veteen. Nyt selvittiin säikähdyksellä ja märillä jaloilla. Leiri perustettiinkin lähimpään sopivaan ja kuivaan paikkaan. Koirat ketjuihin kinoksen suojaan ja lapiolla teltan pohjalta lunta ”suojamuuriksi” teltalle tuulta vastaan. Onneksi pakkasta oli vain muutama aste ja koirien huolto ja teltan pystytys onnistui ongelmitta. Leiri oli valmis noin kymmeneltä ja unta ei tarvinnut pitkästi odottaa. Otin johtajakoirani (Nellyn) myös telttaan jalkoja lämmittämään. Jätin epähuomiossa koirille valjaat yöksi, joka osoittautui virheeksi; kahdet valjaat oli purtu poikki. Sain korjattua valjaat jonkinlaiseen kuntoon rautalangalla.

Kolmas aamu valkeni aurinkoisena ja upeana. Pakkasta ulkona noin 10 astetta ja teltassa sisällä –2 astetta. Varajalkineet käyttöön ja aamuvarhaisella tyhjällä reellä lähdimme Haltin valloitukseen upeassa ”alppimaisemassa”.

Nousu Haltille

Telttamajoitus osoittautui käteväksi ratkaisuksi, kun varusteet saattoi jättää leiriin. Haltille nousu oli suhteellisen helppo kelkkauraa pitkin. Noin klo 10 olimme tunturin laella; muutama valokuva ja paluu vauhdilla teltalle, koska tuuli ylhäällä oli epämiellyttävä. Kuohuviinipullokin sai jäädä odottamaan aukaisua aurinkoisemmassa ja lämpimämmässä paikassa. Leirillä pidimme jälleen tauon; nukuin päiväunet teltan oviaukosta loistaneessa auringonpaisteessa ja koirat lojuivat hangella nauttien nekin. Iltapäivällä purin leirin ja jatkoimme matkaa takaisin Meekonjärvelle ja sieltä kohti Kilpisjärven kylää. Koko Haltin reitillä oli todella vilkasta liikennettä verrattuna Kaaresuvannon kelkkareittiin. Yhtään valjakkoa ei näkynyt, mutta kelkkoja ja vaeltajia todella sankoin joukoin. Illan suussa saavuimme Kilpisjärvelle, josta onnistuin löytämään loma-asunnon yhdeksi yöksi, suolaiseen hintaan, mutta tarpeeseen, koska varusteita piti saada kuivaksi. Kuivauskaappi sai tohista koko illan, sauna lämpimäksi ja koirien ruokinta ja huolto. Sain ketjutettua koirat rivitalon päätyyn ja sain huolestuneita ilmeitä aikaan muissa loma-asunnoissa. Rauhoittelin naapureita, että yhtään inahdusta ei tule kuulumaan. Tämä piti myös paikkansa, koirat olivat liian väsyneitä mihinkään ylimääräiseen ääntelyyn. Saunoessani totesin kylpyhuoneen peilin edessä, että kappas vain naamavärkki onkin saanut melkoisesti väriä.

Saana ja valjakko

Neljäs aamu oli jälleen aurinkoinen pakkasaamu. Pihan siivous jätöksistä ja koirille tossut jalkaan, sillä noustavana oli jäinen kelkkareitti takaisin tunturiin. Matka kulki nyt suoraan kelkkauraa kohti Karesuvantoa. Termisjärven kämpän jälkeen loppuivat muut kulkijat. Muita ei nähty ennekuin Kaaresuvannossa ellei lasketa kymmeniä riekkoja ja muutamaa kettua; riekon lentopyrähdys lisäsi reen vauhdin liki 20:een km/h ja ketun haju 30:een km/h - onneksi emme kohdanneet yhtään poroa. Normaali matkavauhti oli 10 – 12 km/h. Pidimme ruokatauon Hirvasvuopion kämpällä ja yövyimme Puussasvaaran kämpällä. Viimeisenä aamuna ajoimme hyvässä kelissä 35 km Kaaresuvantoon, jossa keli oli muuttunut jo melko vetiseksi. Paluu kylälle ei olisi onnistunut enää kovin pitkään. Kaiken kaikkiaan kilometrejä tuli hieman yli 300. Koirat jaksoivat hyvin, mutta meikäläisen kasvot olivat jo melkoisen turvonneet ja huulet ahavoituneet, mutta yleisvaikutelma retkestä oli erittäin positiivinen. Ilman muuta palaan samalle reitille tulevina vuosina.

Valjakkoesittely:

pyöräpari Vauhtipari Johtajapari
Coastrunner’s Boss Jimmy Nelly
Vinha Coastrunner’s Balto Tullatuulen Funny

Päivämatkat:

1. päivä 85 km Minusta karttaan ja maastoon merkityt kilometrit välillä Kaare-
2. päivä 40 km suvanto – Kilpisjärvi olivat virheellisiä. Omien laskujen mukaan
3. päivä 60 km kilometrejä tulee vain 120-125, kun karttaan on merkitty 135 km.
4. päivä 90 km
5. päivä 35 km


GPS-laite on verraton apu paikallistamisessa ja suunnistamisessa. Laitteesta näkyy myös ajettava nopeus ja sijaintikorkeus. GPS-laitteessa on syytä käyttää todella laadukkaista paristoja. Erehdyin ostamaan halpahallista ennen reissua edullisia pattereita, joilla laitteen sai toimimaan noin tunnin ajan. Kun käyttää laadukkaita pattereita, pääsee monen tunnin käyttöaikaan. Kannatta testata eri pattereita ennen matkaa.


Kirjoittaja Jaakko Raunio

Matka Leppäjärveltä Haltin kämpälle 2007

Edellisen vuoden matkan innoittamana päätin tehdä saman reissun hieman kauempaa eli Lähtöpaikaksi valitsin Leppäjärven kylän Kautokeinon tien varresta. Ennen vaellusmatkaa otimme osaa kahdeksan koiran sarjassa 30 km:n Pohjola Sprint –kilpailuun Tervolassa. Sijoitus oli hyvä eli neljäs, vaikka valjakossa oli mukana ensimmäistä kertaa kaksi Polar Speed –koiraa, jotka Jääskeläisen Reijo toi samana aamuna Könkäältä (Petra ja Pepita).
Leppäjärvellä oltiin samassa majoitusliikkeessä yötä Mäkelän Erkin kanssa. Erkki lähti Leppäjärveltä maanantaiaamuna kohti Pöyrisjärveä ja minä noin klo 08.30 20 asteen pakkasessa valjakolla kohti Haltia. Pitkin merkittyä kelkkauraa matka taittui mukavasti hyvässä kelissä. Vastaantulijoita oli vähän, pari hiihtäjää Salvosjärvellä ja kaksi kelkkailijaa Puussasvaaran kämpällä. Illaksi saavuimme sopivasti Hirvasvuopion kämpälle, jossa ei ollut muita yöpyjiä. Matkaa kertyi ensimmäiselle päivälle noin 100 km. Hirvasvuopio oli viihtyisä mökki, mutta vedenottopaikan puute teetti paljon työtä, kun piti sulatella koirille juomavesi lumesta.

Salvosjärven kämppä

Seuraavana aamuna keli oli hieman leudompi, mutta edelleen ajamisen kannalta luistava. Puolenpäivän aikaan ohitimme merkittyä kelkkauraa pitkin Raittijärven porokylän ja nousimme kylän takana olevalle vaaralle merkkaamatonta kelkan jälkeä. Puolivälissä rinnettä syöksyi takaa poromiehen kelkka ja kuski vaati kääntymään, koska edessä tunturirinteessä olisi poroja kaivamassa jäkälää. Vaikka yritin vakuutta, että porot saisivat puolestamme nauttia rauhassa jäkälänsä, ei poromies kuitenkaan vakuuttunut. Käänsin valjakon vasemmalle ja poromiehen vielä saattaessa minua etenimme turvallisesti ohi rinteessä hajallaan olevan tokan.

Edessä oli toistakymmentä kilometriä tunturiylänköä, jossa ei ollut näkyvissä minkäänlaista kelkkauraa. Maasto Porojärven suuntaan oli kuitenkin pääosin laskuvoittoista eikä lumi upottanut paljoa. Loppumatkasta tavoitimme kahden koiravaljakon jäljet, jotka olivat ilmeisesti edellisenä päivänä kulkeneet samaan eli Porojärven kämpän suuntaan. Porojärven kämpälle saavuttiin noin klo 14.00. Vieraskirjan mukaan Mikko Vähä oli kumppaneineen ollut mökissä edellisenä päivänä. Pidimme kunnon ruokatauon päiväunien kera. Mutta koska tauon jälkeen päivän valoa oli vielä jäljellä monta tuntia ja keli näytti hyvältä päätin keventää reen kuormaa ja lähteä käymään illan aikana Haltilla. Mukaan otettiin toki kaikki välttämätön varustus, jos olisi ollut pakko yöpyä jossakin matkan varrella.

Matka Haltille sujui ensin hyvässä kelissä, mutta keli muuttui nopeasti tuuliseksi ja illan aikana alueelle nousi kunnon tuisku. Pihtsusjärvellä tapasin Kimmo Haapasen valjakoineen. Jatkoimme tuiskussa vielä Haltin kämpälle, mutta nousu tunturiin oli unohdettava; aika ja voimat kävivät vähiin. Tuisku oli tarpeeksi inhottava jo tunturin juurella. Laitettiin nimet täpötäyden kämpän vieraskirjaan, juotiin kupillinen kahvia ja lähdettiin paluumatkalle noin kuuden aikaan illalla. Paluumatkalla tuuli tuiskutti enemmän meitä vastaan ja koirien oli vaikeaa pysyä uralla, joka oli peittynyt lumeen. Vain vanha Nelly osasi lukea reittiä merkkien mukaan ja ajaminen onnistui uraa pitkin, mutta ei mitenkään vauhdikkaasti. Matkalla ohitettiin muutamia vaeltajia ja Porojärvelle palattiin noin yhdeksän aikaan. Kilometrejä kertyi tälle päivälle reilusti toista sataa.

Tuiskussa Pihtsusjärvellä
Kuva:Antti Lakka

Porojärvellä oli majoittunut pari kokenutta naisvaeltajaa, jotka neuvoivat vedenottopaikan järveltä kämpän edestä oikealta. Menin ohjeen mukaan hieman oikealle, jossa vedenottopaikan piti olla. Tuisku oli tietenkin peittänyt kaikki jäljet, vedenottopaikan ja peittänyt myös sen virtapaikan, johon kävelin ja putosin sangon kanssa. Onneksi sain toisella kädellä kiinni jään reunasta, kastuin vain kainaloita myöten ja ennen kaikkea sain vedettyä itseni takaisin jäälle. Vettä oli tuolla kohdin noin kaksi metriä ja onnistuin myöhemmin vielä onkimaan kämpästä löytyneellä ongenvavalla sangon virran pohjasta. Karvalakki jäi veteen ja sille tielle. Kämpällä alkoi vaatteiden kuivatus ja päivittely. Oikea vedenottopaikkakin löytyi myöhemmin. Purkkiruoka ja uni maistuivat tämän seikkailun jälkeen.

Seuraavana aamuna olivat koirat jotakuinkin peittyneet tuiskun alle. Aamupalan jälkeen lähtö oli koirillekin hieman vaivalloinen, mutta vähitellen, kun lihakset lämpenivät, alkoi myös matka joutua. Pilvisessä säässä ja edelleen pienessä tuiskussa nousimme Meekonjärven kämpältä kohti Kilpisjärveä. Tällä reittiosuudella oli sekä hiihtäjiä että kelkkailijoita. Lyhyt tauko Saarijärvellä ja sieltä oikaistiin kohti Terbmisjärven kämppää. Keli lämpeni koko ajan ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Terbmisjärven jälkeen loppuivat muut kulkijat. Ennen Raittijärveä reitillä laidunsi iso porotokka, jossa oli satoja poroja. Iso tokka ei selvästikään pelännyt valjakkoa yhtään; päinvastoin se alkoi uteliaasti lähestyä meitä joka suunnalta. Koirat kävivät hermostuneeksi ja olivat myös ”kiinnostuneita” uteliaasta yleisöstä. Hankala pattitilanne laukesi vasta, kun jätin reen ankkurien varaan ja menin ajamaan poroja loitommaksi. Illalla saavuimme tutulle Hirvasvuopion kämpälle, jossa ei taaskaan ollut muita. Kilometrejä tuli hieman alle sata tälle päivälle.

ansaittu lepohetki

Neljäs päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Koirilla ei ollut enää juurikaan menohaluja. Nelly matkasi muutaman ensikilometrin reessä, kun vanha rouva oli jo selvästi jäykkä ja väsynyt. Lämpimässä ja aurinkoisessa kelissä oli kuitenkin rentouttavaa tehdä matkaa ilman kiirettä. Vaikka en alun perin suunnitellutkaan näin tiukkaa aikataulua ja pitkiä päivämatkoja, näytti vahvasti siltä, että neljännen päivän iltana olisimme takaisin Leppäjärvellä. Sen jälkeen, kun koirat sai aamulla liikkeelle, on ihailtavaa ja suorastaan liikuttavaa seurata, miten ne jaksoivat kulkea, vetää ja työskennellä tuntikausia. En muista, että koirat olisivat pysähtyneet kertaakaan ilman kehotusta. Tauoilla koirat kävivät aina heti makuulle, mutta olivat aina lähtövalmiita, kun saivat lähtökäskyn. Kun illan suussa saavuimme puhelimen kuuluvuusalueelle, varasin Leppäjärveltä saman kämpän seuraavaksi yöksi. Leppäjärvelle saavuimme noin kahdeksan aikaan illalla takana reilut 400 kilometriä. Sauna ja avantouinti, tällä kertaa ilman päällysvaatteita tuntuivat ylellisyydeltä. Hirvittävä janontunne ei meinannut sammua millään; jopa järvivesi avannossa oli niin makeaa, että sitä piti juoda suoraan järvestä.

Seuraavana aamuna emme kuitenkaan suunnanneet matkaa kohti kotia, vaan ajoimme autolla Näkkälän kylään, josta jatkoimme valjakolla noin 20 km Pöyrisjärvelle, Mäkelän Erkin tukikohtaan. Erkin vuokraama kämppä oli pienellä Pöyrisjärven saarella, jonne osuivat kaikkien ilmansuuntien tuulet. Vaatimaton, mutta kodikas mökki oli lähes hautautunut kahden metrin syvyiseen hankeen; vain pieni osa katosta näkyi kauemmas järvelle. Keli oli aurinkoinen, mutta tuulinen, joten oleskelu ulkona oli liian kirkas silmille ja kylmä iholle.
Nautimme Erkin keittämät ja tarjoamat kunnon kahvit ja vieraan tullessaan tuomat hillomunkit kämpässä ja paistoimme pienet palat savuporoa. Vierailun jälkeen 20 kilometrin paluumatka Näkkälään tuntui Haltin retkeen verrattuna lyhyeltä pikkumatkalta ja verryttelyltä. Näkkälässä pakkasin koirat ja varusteet lopullisesti autoon ja matka kohti Etelä-Suomea alkoi. Tarkoitus oli ajaa yötä myöten siten, että olisimme aamulla Jyväskylässä. Lyhyet unet oli kuitenkin pakko ottaa autossa Oulun liepeillä ja jatkaa matkaa vasta, kun pahin väsymys oli ohi. Jyväskylässä oltiin vihdoin aamulla noin yhdeksän aikaan.

Koko matkan aikana vaihteli koirien ruokahalu; osa koirista söi lähes normaalisti, mutta osalle ruoka ei loppumatkasta enää maistunut. Olen myöhemminkin huomannut pitkillä kilpailumatkoilla ja retkillä, että koirien syöminen häiriintyy helposti; sama ruoka, joka kotona maistuu erinomaisesti ei mene matkalla. Vaihtamalla johonkin uuden makuiseen ruokaan, menee ruoka paremmin alas, kuiva muona maistuu paremmin kuivana kuin liotettuna. Liha ja rasva sellaisenaan maistuivat tosin aina, mutta olin varannut tätä herkkua mukaan vain nappularuoan lisäravinnoksi ja välipaloiksi. Nesteen ja veden juonti on iso ongelma. Punnittuani kaikki koirat kotona, totesin, että vähintään 2 – 3 kiloa oli paino pudonnut kaikilta.

Valjakon koirat:

Nelly Tullatuulen Funny
Yoko Polar Speed Pepita
Jimmy Coastrunner’s Balto
Vinha Coastrunner’s Boss

Kirjoittanut Jaakko Raunio

Kokemuksia koirasafarista

Sain tilaisuuden itsenäisyyspäivien aikaan ja uudelleen uudenvuoden loppiaisen välillä 07/08 treenata ja ottaa osaa koirvaljakkosafarien ajamiseen samalla, kun Keski-Suomessa reellä ajaminen oli mahdotonta jatkuvien vesisateiden ja lämpöasteiden takia. Olin kummallakin kertaa yhteensä noin kaksi viikkoa Polar Speed retkien tukikohdassa Könkäällä. Kummallakin kertaa oli luonnollisesti pahin turistiruuhka käsillä ja apu tarpeen. Ajoin omalla valjakolla ensin yhden koko päivän, jonka jälkeen lepuutin koiria yhden päivän, ajoin kaksi täyttä päivää ja lepuutin päivän. Viimeinen ajorupeama oli kolme päivää. Vapaapäivillä oli tilaisuus ajaa Reijon koirilla ja ottaa tuntumaa myös ”susivaljakkoon”. Susivaljakossa ei tietenkään ollut puhtaita susia, vaan risteytyksiä. Päällimmäisenä kokemuksena koirasusista jäi niiden roteva koko ja useimpien susimainen ulkonäkö. Odotteluaikana ja lähtöhetkellä ”sudet” olivat selvästi äänekkäämpiä ja tempoivat valjaissaan muita enemmän. Koko ajan sai myös vahtia, etteivät ne pure rikki valjaitaan tai vetoliinoja. Kun päästiin matkaan, vetivät sudet kovaa ja tehokkaasti, käskyjä ne eivät kuunnelleet eli valjakko tarvitsee hyvän johtajaparin, jotta pahemmilta mytyiltä vältytään. Myös keskinäinen välien selvittely tuntui susilla olevan aina kesken. Tässä kunnostautuivat erityisesti Peto, Katzan ja Launonen. Lutusin susista on ilman muuta Lordi-Lobo.

Santeri-puolisusi

Lobo

Itse en osallistunut kaikkiin kennelin töihin, mutta olin apuna missä osasin ja pystyin. Aamun koirajuotto oli vakiporukoiden hommia (Tommi, Matti ja myöhemmin myös Esko) samoin iltasyöttö. Koirien jätöksien siivous pihalta ja pihatarhoista oli tehtävä ennen ensimmäisten ryhmien saapumista. Varusteet, valjaat, taljat, huovat ja reet oli katsottava lähtökuntoon ja sytytettävä ulkotulet reitin varteen. Koirien valjastaminen aloitettiin noin tuntia ennen ensimmäisen ryhmän tuloa, jotta pahin huuto ja ulvonta olisi tasaantunut, kun bussit saapuvat kennelille. Reijo ja vakioppaat suunnittelivat huolellisesti kunkin valjakon kokoonpanon ja miettivät mitkä koirat olisivat varalla ja mitkä lepovuorossa. Tarhoista ja kopeista suurin osa koirista juoksi vapaana lähtöpaikalle, osa piti tuoda talutushihnassa. Lähtöpaikalla koirat laitettiin ns. ”pitkiin” eli pannasta kiinni vetoliinaan. Vain niille koirille laitettiin valjaat valmiiksi päälle, jotka varmuudella eivät pureksineet niitä. Kiihkeimmät koirat laitettiin ketjupaikoille, koska köysivetoliina menee poikki yhdellä puraisulla.

Kun ryhmien tuloon oli enää noin 10 minuuttia alettiin laittaa koiria valjaista vetoliinoihin ja lopuille koirille myös valjaat ja omille paikoilleen valjakoihin. Reijolla oli kaksi isoa turistirekeä, joissa oli 12 – 14 koiraa. Toinen näistä valjakoista oli yleensä muodostettu pääosin susista, jolloin koirien määrä oli myös pienempi. Pienempien rekien edessä oli 8 – 10 koiraa. Näihin rekiin sopi kaksi aikuista tai aikuinen ja useampi lapsi. Omassa valjakossani oli 8 omaa koiraa ja omassa reessäni oli pääsääntöisesti kyydissä kaksi aikuista. Päivittäin ajokilometrimäärä vaihteli 15 ja 35 km:n välillä, joka muodostui enimmillään 5 km:n lenkeistä, mutta yleisin ajolenkki oli 2 km:n mittainen. Kahden kilometrin lenkki on minusta matkailijan kannalta paras mahdollinen tuote, koska siinä vauhti pysyy koko matkan hyvänä ja reitti on vaihteleva ilman pitkää jääosuutta. Kun ryhmien väliin jää erimittaisia taukoja, siirretään koirat valjakoissa aina mahdollisuuksien mukaan ”pitkiin” eli seisinki irroitetaan kiinnitetään vetoliina kaulapantaan; koirat rauhoittuvat heti. Juokseminen, huutaminen ja koirien turha siirtely on tuolloin kielletty, jotta koirat pysyvät rauhallisina. Koirille annettiin sopivassa tilaisuudessa juomista ja snacksit; juomana veteen liotettu gulp ja snacksinä on jäinen gulp-pala.

Ryhmien ajelutukset onnistuivat pääosin hyvin. Mahdollisuuksia on toki myös onnettomuuksiin, koska osa reiteistä ajettiin joulukuussa huonojen jääkelien aikaan yli Inarintien metsäosuudelle. Tieylitys on luonnollisesti riski ja vaatii hyvän kokeneen oppaan ja vahdin tähän tehtävään. Koirat purivat valjaita ja liinoja päivittäin ja korjaamista ja fiksaamista riitti iltapuhteiksi. Rekien jarrut olivat kovilla; varsinkin isojen rekien jarrulaitteet olivat liian heikoista materiaaleista tehty, koska niitä korjattiin lähes päivittäin. Itse onnistuin kaatamaan oman rekeni jäälle. Jääosuudella oli hyvin vähän lunta ja kun reki kaarroksessa lähtee sivuluisuun ja ottaa kiinni johonkin railon reunaan, saa olla tarkkana, että ei kaada kuormaa jäälle. Omatekemäni reki on ehkä hieman liian kapea ja siksi herkempi epätasapainoisella kuormalla kaatumaan tällaisissa tilanteissa. Kaatumisesta selvittiin kuitenkin säikähdyksellä; reen sivulle kiinnitetyt suojat estivät käsien tai jalkojen jäämisen jään ja reen väliin. Turistit olivat poikkeuksetta tyytyväisiä ja innoissaan valjakkoajeluista; sopivan möykkyinen rekiura ja loivasti, mutta turvallisesti mutkitteleva metsäosuus puiden ja ulkotulien reunustamalla uralla antoivat vauhdin tuntua ja jouluisen tunnelman. Kun valjakkoajeluun liittyy vielä kennelkierros susitarhoineen ja tarinoineen, on koirasafarituote turistille todella antoisa. Kiusallisinta oli pari viime hetken peruuntumista, jolloin kaikki valjakot ja tarjoamiset olivat valmiina odottamassa, mutta ryhmät jäivät tulematta. Tällaisissa tilanteissa kysytään yrittäjiltä kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä matkanjärjestäjiä kohtaan. Useimmat asiakkaat ovat kuitenkin monien vuosien ajalta vakiintuneet eikä siltoja voi polttaa ja asiakassuhteita menettää.

Sain hyvää kokemusta safarihommista ja koirat saivat hienot treenikilometrit oikealla lumella Keski-Suomen kuravellissä vedettävän mönkijätreenin sijaan. Sain Jääskeläisten toimesta ylöspidon (majoituksen ja ruoan) ja erikseen Reijolta monta hyvää vinkkiä omaan koiranhoitooni ja treeneihin. Erityisen otettu oli tilaisuudesta, joka järjestettiin kaikille kennelin työntekijöille Könkäällä ja Napapiirillä Nilaksen Kammissa Levillä pahimman venäläisturistiruuhkan päätteeksi. Ohjelmassa oli aitoa Lapin tunnelmaa ja Lapin ruokaa.




Kirjoittaja Jaakko Raunio

Åsarna 2008

Päätös kilpailuun osallistumisesta syntyi jo syyskesällä ja ensimmäinen matkapalaveri osanottajien kesken pidettiin Rautavaaran erikoisnäyttelyn yhteydessä. Myöhemmin osanottajamäärä pieneni kuuteen SHS-valjakkoon. Matkanjohtajana oli Mikael Bäckman ja hänen aktiivisuutensa ja kokemuksensa olivat ratkaisevan tärkeitä koko matkan onnistumiselle kohtuukustannuksin; pääosa sponsoreista olivat Mikaelin kautta ja majoitus ym. järjestelyt paikan päällä hoituivat luontevasti.

Valjakoiden valmistautumista ja treenejä Suomessa häiritsi lumeton ja lämmin talvi. Varsinaisia rekitreenejä olisi mm. Keski-Suomessa päässyt ajamaan vasta tammikuun puolivälissä. Sain järjestettyä itselleni itsenäisyyspäivänä ja uudelleen uutena vuotena yhteensä noin kahden viikon lumitreenit Polar Speed kennelissä turistiajossa. Nämä kaksi treenikautta olivat ratkaisevan tärkeitä koirien kunnon kannalta ja tietenkin sain paljon kokemuksia ja Jääskeläisen Reijon hyviä vinkkejä itselle.

Koirien rabies –vasta-ainetestit otettiin kaikilta kisakoirilta jo elokuussa. Pepitan testitulos oli hylätty, joten Pepita piti rokotuttaa uudelleen. Kun lisäksi Petra tuli kenneliini vasta lokakuussa ja kun oli todennäköistä, että Petra-siskonkaan vasta-ainemäärä ei olisi ollut riittävä, rokotettiin se saman tien. Uusi vasta-ainetesti voitiin ottaa vasta 120 vuorokauden kuluttua eli 22.2., ja tulokset tulivat postissa matkaa edeltävän päivänä 3.3.. Kannattaa siis varata tähän riittävästi aikaa. Suureksi avuksi oli myös tuttu eläinklinikka, jossa monen koiran samanaikaiset vasta-ainetestit hoituivat mallikkaasti.

Sponsoreiden hankinta osoittautui tottumattomalle yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Vain sähköpostin kautta lähetetty viesti tai kirje on hyödytön. Suora kontakti oikeaan henkilöön (puhelinsoitto tai tapaaminen) johtaa todennäköisimmin positiiviseen lopputulokseen. Puhelun tai yhteydenoton tueksi voi lähettää myöhemmin materiaalia, yhteystietoja ja weblinkkejä. Saimme joka tapauksessa muiden toimesta hienon joukon hyviä sponsoreita.

Varsinaisen matkan valmistelussa ei ollut sen kummempia valmisteluja kuin muissakaan kisamatkoissa. Vain ruokatarpeiden mitoittaminen ja nimenomaan pakastelihan pakkaaminen siten, että se pysyisi kylmänä myös laivamatkan ajan, tuotti hieman päänvaivaa. Matkaan lähdettiin tiistaina keskipäivän jälkeen. Viimeisimmät tarvikkeet hain vielä Heinosen Matilta Kangasalalta ja jatkoin Turun satamaan, jossa pääosa matkaseurueesta jo olikin. Suomen lipun liehuminen seurueen autojen luona toi kieltämättä odottavan ja isänmaallisen olon. Koirat pissitettiin huolellisesti satamassa ja kieltämättä kolmisenkymmentä huskya kiinnosti muita autoilijoilta.

Laivassa automme sijoitettiin kaikki peräkkäin samaan paikkaan ja pääsimme illan aikana kerran ”ulkoiluttamaan” koiria autokannelle. Keräsimme pois ja huuhtelimme koirien jätökset vedellä ja jätimme kilpakumppanit yöksi hieman outoon ympäristöön ja meluun. Pahinta lienee ollut lämpötila, joka varsinkin paluumatkalla oli autokannella häiritsevän korkea; koirat olivat selvästi stressautuneita ja kuumissaan. Päästyämme aamulla autoinemme Tukholman satamaan, pissitettiin koirat siellä heti ja jatkettiin matkaa kohti Åsarnaa. Automatkan aikana pysähdyttiin muutama kerta ja niin kuin yleenä menomatkaan kuuluu, keli oli aurinkoinen ja tunnelma odottava ja korkealla.

Åsarnassa oltiin noin kolmen aikaan iltapäivällä. Santasen Markku ja Soile olivat saapuneet majapaikkaamme jo aikaisemmin. Majoituspaikkana oli Åsarnan vanha hotelli, joka muistutti aika paljon tunnelmaltaan ja olosuhteiltaan muilla kisamatkoilla yöpymiskäytössä olleita vanhoja kouluja. Hotellissa ei olut minkäänlaista tarjoilua, vain suhteellisen alkeellinen majoitus kahdeksalle henkilölle samassa huoneessa alakerrassa ja kolmelle ”eristyksessä” olevalla vatsatautiselle yläkerrassa; Vuokko Liimatta oli onnistunut saamaan juuri ennen matkaa vatsataudin, joka nopeasti tarttui Vuokon matkaseurueeseen. Muut joukkueessa onneksi säästyivät vatsataudilta; Setälän Rikulla oli matkatuliaisena kuume, joka onneksi kisojen aikana antoi periksi. Myöhemmin illalla saapui samaan hotelliin vielä Almateam, joka oli tullut kolmella autolla Haaparannan kautta.

Vaikka hotellissa ei ollut aamupala- tai muutakaan tarjoilua, oli siellä käytössä iso keittiö astioineen ja ruokailuvälineineen. Mäkiahon Aija ryhtyi oma-aloitteisesti kokkailemaan porukalle sekä päivällistä että aamupalaa. Tämä oma-aloitteisuus ja vaivannäkö oli todella tärkeää koko kilpajoukkueen hyvinvoinnin, viihtyvyyden ja myös menestymisen kannalta. Myös muuta huoltoa ja apua tarvittiin jalaksien voitelussa koirien käsittelyssä ja handlaamisessa. Tästä suuret kiitokset kaikille huoltojoukoissa kulloinkin olleille.

Jalaksien voitelua

Koko torstaipäivä oli varattu ilmoittautumiselle ja eläinlääkäritarkastuksiin. Olimme paikalla koko porukka hyvissä ajoin ja pääsimme ilmoittautumaan ja tarkastuksiin lähes saman tien. Koirien sirut tarkistettiin ja eläinlääkäri tutki koirien yleiskunnon, tassut ja liikkeet. Jos koira oli mm. kuiva tai laiha, merkittiin koira spraymaalilla, jotta sitä voitiin seurata kilpailun aikana. Hylätty koira merkittiin vastaavasti eri värillä. Koira voitiin eläinlääkärin toimesta hylätä myös myöhemmin kilpailun aikana, jos koiran vaivat tai vammat sitä edellyttäisivät.

Antin koira lääkärin tarkastuksessa

Meille jäi koko loppupäivä aikaa ja tutustuimme mm. kilpailuareenan lähtö- ja stake out alueeseen. Suomalaiseen tapaan myös kuuluu, että jossakin vaiheessa ryhdytään etsimään saunaa. Ilmeisesti Åsarnan ainoa vapaa sauna oli lumen alla rautatiesillan kupeessa joen rannalla ja sitä oli ilmeisesti lämmitetty viimeksi kesällä. Saimme saunan ilmaiseksi käyttöömme, jos huolehtisimme sinne pääsystä ja lumenluonnista. Suostuimme oikopäätä tällaiseen tarjoukseen, mutta oven auki saaminen osoittautui melkoiseksi urakaksi. Katolta valunut ja sulanut lumi oli jäätynyt oven eteen paksuksi kinos- ja jääkerrokseksi. Lapiolla ja kirveellä ja tunnin työllä päästiin sisälle. Polttopuuta löytyi toisaalla olleesta vajasta ja saunaa alettiin lämmittää; vedenottopaikka löytyi viereisestä joesta. Muutaman lämmityskerran jälkeen sauna oli illalla kylpykunnossa ja sinne miesjoukkue marssi pyyhkeiden ja oluiden kanssa. Myös naistenvuorolle ilmoittautui Mäkiahon Aija ja osa Almalaisista kävivät testaamassa vielä hieman viilenneet jälkilöylyt.

Ensimmäinen kilpailupäivä oli aurinkoinen pakkaspäivä. Tosin ilma lämpeni päivän aikana niin, että iltapäivällä oli jo selvästi lämpöasteita. Lähtöaika kuuden koiran keskipitkällä matkalla oli 8.30 jälkeen ja suomalaiset lähtivät peräkkäin; ensin minä, sitten Mikael ja Markku. Lähdin neljäntenä kahden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen valjakon perään. Kun koirilla oli kolme välipäivää ilman treenejä takana, oli niillä kova menohalu ja alkuvauhti. Saimme kaikki edellä peräkkäin ajaneet kolme valjakkoa kiinne 7 kilometrin kohdalla ja ajoimme niistä kaikista saman tien ohi. Pari valjakkoa lähti seuraamaan, mutta 15 kilometrin kohdalla ne jäivät näköpiiristä ja ajoin lopun matkaa käytännössä yksin. Kolme avoimen luokan hidasta valjakkoa ohitettiin ennen maalia, mutta niistä ei saanut juurikaan peesausapua. Kukaan ei mennyt myöskään meistä ohi. Loppuaika oli 2 h 40 min, jolla ajalla hävisin saksan Dirk Grunbergille noin 3 minuuttia. Mikael tuli viidenneksi ja Markku kahdeksanneksi. Ura oli leveä ja ensimmäisenä päivänä joissakin kohdin hieman upottava. Viimeinen 10 kilometriä oli pääosin nousua ja parissa kohdassa nousu oli todella jyrkkää ja sai musherinkin pulssiin nousemaan melkoisesti. Kameroita oli lähtö ja maalialueella reitin varressa kymmeniä.

Tuloslistan tarkastelua

Toisena ajopäivänä tuiskutti lunta, mutta lämpötila oli pakkasen puolella. Päivemmällä keli kuitenkin lämpeni ja aurinkokin tuli esiin. Kelin lämpeneminen vei luiston jalaksista ja varsinkin reitin aivan loppuosalla luisto tunti häviävän kokonaan; rekeä sai vetää myös alamäkeen. Toisena kilpailupäivänä koirien alkuvauhti oli huomattavasti pienempi ja takana lähtenyt ruotsin Nina Filander ohitti meidät jo ensimmäisen kilometrin jälkeen. Koirat jäivät kuitenkin seuraamaan ruotsalaisen valjakkoa, joka alamäessä teki eroa, mutta jonka aina kuroimme kiinni seuraavassa nousussa. 15 kilometrin kohdalla pitkässä nousussa menimme ohi emmekä nähneet Filanderia tämän jälkeen. Ohitin samat hitaat avoimen luokan valjakot kuin edellisenä päivänä, mutta saksan Grunbergia en tavoittanut. Teimme kovasti töitä loppumatkalla, mutta vauhti vain hidastui ja loppuajassa hävisimme Grunbergille 12 minuuttia lisää, vaikka samalla eromme kolmanteen sijaan kasvoi.

Kolmannen päivän aamu valkeni vesisateessa; ylhäällä lähtöpaikalla ja uralla oli satanut räntää. Olimme varautuneet tällaiseen keliin ja jalaksien alla oli pehmeät vesikelin voiteet. Lähtöasetelma oli sama kuin edellisenä päivänä ja samoin kuin lauantaina ruotsin Nina Filander ohitti meidät nopeasti, mutta hävisi tällä kertaa omille teilleen. Takaa tuli vielä toinen ruotsalainen Torbjörn Öhrström, joka kiritti hirveästi koiriaan, vaikka oli ajettu vasta kolmisen kilometriä. Öhrstömin koirat menivät reippaasti ohi, mutta jäivät löysälle raville heti ohituksen jälkeen ja vauhti laski heti. Jonkin aikaa odotin ja pysähtelin, josko ruotsalainen saisi valjakkonsa vauhtiin, mutta kun mitään muutosta ei tapahtunut, menin seuraavassa nousussa Öhrströmin ohi. Seuraavassa laskussa ruotsalainen meni jälleen ohi kirittämällä koiriaan kovaäänisesti ja jäivät eteemme maleksimaan. Menin seuraavassa nousussa ohi ja kysyin, miksi hän tekee tällaista kiusaa. Tämän jälkeen ruotsalainen seurasi meitä jonkin aikaa, mutta jäi 10 kilometrin kohdalla pois näköpiiristä. Monilla valjakoilla tuntui olevan sama ”taktiikka”, jossa koiria juoksutettiin kovaa mäkiä alas ja tasaisella, mutta kaikki nousut mentiin suhteellisen hiljaa ja aina ravilla.

Viimeisen kilpailupäivän lähtö

Vaikka aamulla oli satanut räntää, oli ura kova ja sillä oli hyvä potkia lisävauhtia. Ajelin yksin 25 kilometrin kohdalle, jossa tavoitin ensimmäisen kerran kilpaa johtavan Grunbergin. Saksalainen oli joutunut jättämään yhden koiran aamulla pois ja hän oli jyrkän nousun päällä vaihtamassa johtajakoiraa. Ajoin Grunbergin ohi ja hän seurasi jonkin matkaa, mutta pitkässä loivassa nousussa päätin jättää saksalaisen potkimalla ja kannustamalla koiria pysymään laukalla. Grunberg ei pystynyt seuraamaan ja hän jäi näkymättömiin loppumatkaksi. 35 kilometrin kohdalla saavutin vihdoin edelleen edellä ajaneen ruotsin Nina Filanderin. En mennyt kuitenkaan ohi, vaan annoin koirille ensmmäisen kerran koko kilpailun aikana snacksit, jotka sain Vuokolta ennen lähtöä. Kaikille makupala kelpasi ja jonkin ajan kuluttua myös huomasin snacksin vaikutuksen; koirat piristyivät silminnähden ja vauhti kasvoi. Saimme Filanderin kiinni ja menimme ohi. Tervehdin Ninaa sanomalla ”Hello again” ja Nina vastasi samoilla sanoilla ja yritti hymyillä. Yritin irtiottoa saman tien, mutta Filanderin koirat seurasivat yllättävän hyvin. Vasta viimeisellä 5 kilometrillä jyrkimpien nousujen jälkeen pääsin irti siten, että eroa maalissa oli kaksi minuuttia. Tein töitä niin paljon kuin jaksoin, koska ero takana tulevaan Grunbergiin olisi pitänyt olla maalissa16 minuuttia, jotta voittaisin hänet. Myös Grunberg tiesi tämän ja hän kertoi jälkeenpäin, että teki yhtälailla töitä eikä aikonut antaa periksi. Ero maalissa oli vain 10 minuuttia eli hävisin saksalaiselle 6 minuuttia. En hävinnyt kultaa viimeisen päivän ajalla, vaan lauantaina, jolloin todennäköisesti ”snäcksäämällä” koirat, olisi loppumatkalla voitettu joitakin lisäminuutteja, kun koirat eivät kehotuksista huolimatta pysyneet laukalla. En ole harjoitellut snacksien syöttämistä ja siksi tämä lisäpotku pitääkin ottaa vastedes treeni- ja kilpailuohjelmaan eli parannettavaa jäi. Vaikka uralla pientä sanomista kilpailijoiden kesken olikin, täytyy yleisarviona kehua avoimen ja kuuden koiran luokan kilpailijoita reilusta ja hyvästä käyttäytymisestä uralla, lähtö- ja maalialueella sekä muualla. Varsinkin kuuden koirana luokan voittanut saksan Dirk Grunenberg kävi päivittäin huoltoalueellamme kyselemässä kuulumiset ja toivottamassa hyvää onnea.

Viimeisen kerran maalissa

Jokaisen kilpailijan ja kilpailuosuuden jälkeen maalialueella hyökkäsivät virkailijat keltaisine liiveineen koirien luo tarkistamaan jokaisen koiran oikeellisuutta sirumittarilla. Kävi myös niin, että joidenkin valjakot säikähtivät tätä tapahtumaa niin, että kääntyivät takaisin kilpauralle. Viimeisenä päivänä oli maalialueella valjakkoamme odottamassa myös dopingryhmä. Valjakon toinen johtajista (Petra) joutuisi dopingtestiin. Valjakko piti ajaa varikkoalueelle. Petraa piti vahtia, ettei se tee tarpeitaan eikä syö lunta. Koira sai juoda tai itse asiassa se piti juottaa normaalisti. Porukkaa oli ympärillä jo niin paljon, että oli selvää, että Petra ei joisi yhtään pisaraa. Petra piti tämän jälkeen laittaa boxiin ja tunnin kuluttua minun ja joukkueen johtajan piti ilmoittautua dopingtoimistolla. Sitä ennen olisi pitänyt lukea nippu englanninkielisiä dopingohjeita, jotta osaisin toimia oikein testitilaisuudessa. Täytyy myöntää, että en vilkaissutkaan papereihin.

Markun valjakko sirutarkastuksessa

Tunnin kuluttua marssimme dopingparakkiin ja sitten alkoi uskomattoman tarkka ja valvottu prosessi, jonka sujumiseen olisi ollut ehkä hyötyä lukaista joku rivi ohjeita. Ensin piti valita dopingvälineistö ja astiat siten, että valinta oli yksinomaan minun. Vain koiran omistaja sai koskea tämän jälkeen tähän välineistöön valitut hanskat kädessä eikä saanut koskea mihinkään muuhun. Yhdessä katsoimme ohjetta, miten näyte tulee ottaa koiran takaa puhtaasti. Marssimme takaisin autolle ja joukkueenjohtajan piti ottaa koira boxista
ja minä seurasin Petran liikkeitä ja aikomuksia. Petra toimi jokseenkin täydellisesti ja minä sain kameroiden ja katsojajoukon todistaessa lähes täydellisen ”kopin”. Näytettä olisi pitänyt saada vähintään 75 ml, Petra puristi lähes 90 ml.

Nyt marssittiin näytepurkin kanssa takaisin toimistolle ja alkoi purkkisulkeinen vielä ulkopuolisen todistajan läsnä ollessa. Sinetöity dopingrasia piti avata, tietysti hanskat kädessä, monista teipeistä ja sineteistä ja astioiden puhtaus, moitteettomuus ja koodaus piti tarkistaa moneen kertaan ja tietysti vain minun toimestani. Kesken kaiken toimitsija alkoi kysellä henkilöllisyyspapereistani ja kun vaistomaisesti tavoittelin lompakkoani keskeytti sama henkilö haukan lailla ja kielsi koskemasta mihinkään. Eli paperit tarkistettaisiin vasta tilaisuuden lopussa. Pissanäyte kaadettiin nyt A-näytepurkkiin ja B-näytepurkkiin; B-näytteeseen loput eli selvästi isompi määrä kuin A-näytteeseen. Eli tällä kokemuksella on mahdotonta että A- ja B-näyte voisivat näyttää eri tulosta, kuten monet kärynneet ovat toivoneet. Näytepurkit suljettiin kalliin näköisillä kansilla, laitettiin muovipusseihin, pakattiin styroxrasioihin ja sinetöitiin. Lopuksi kysyttiin lupa ylimääräisen pissanäytteen käytöstä tieteellisiin kokeisiin ja kysyttiin kokemuksiamme dopingtestistä ja sen sujumisesta. Annoimme luvat ja hienot arvosanat virkailijan työskentelystä. Toimiston ulkopuolella Mikael totesi: ”Tuon kans ei vois elää”

Jimmy ja Vinha nauttivat urakan jälkeen auringonpaisteesta

Oheisohjelmana perjantai-iltana järjestettiin Åsarnan ”pääkadulle” joukkuekulkue ja lauantaina oli Musher-illallinen hiihtokeskuksessa. Palkintojen jakotilaisuus oli sunnuntaina ulkolavalla. Tilaisuudessa arvottiin myös kaikkien maaliin ajaneiden kesken kymmenkunta Danler kilparekeä. Arvonta oli siinä mielessä armoton ja raaka eli voitto edellytti paikalla oloa. Jos arvottu henkilö oli ehtinyt jo lähteä, arvottiin reki uudelleen. Tiukkaa oli myös eräällä kilpailijalla, joka oli vessassa, mutta joukkuetoverit hakivat hänet ja hän sai rekensä sananmukaisesti ”housut kintuissa”. Suomalaisia arvonta ei suosinut. Palkintoina mitalisteille oli pronssinen koirantassu joko kultaisin, hopeisin tai pronssikynsin ja perinteinen pääsponsorin eli Royal Caninin rehusäkki. Palkintojen jakotilaisuudessa kuultiin myös Maamme-laulu, kun Marko Vesterinen sai kahden koiran malamuuttiluokassa kultaa, myös laulua kuultiin päinvastoin kuin muiden maiden kansallislaulujen yhteydessä. Riku Setälä sai lisäkseni hopeamitalin neljän koiran keskipitkässä kilpailuluokassa.

Matka kotiin alkoi seuraavana aamuna. Vettä satoi koko matkan Åsarnsta Tukholmaan. Pakolliset koirien ulkoilutukset matkalla ja satamassa ja viimein laivaan. Autoillemme ei oltu varattu sen kummempia paikkoja paluulaivalla eikä edes samaan paikkaan. Autokansi oli lisäksi koirille liian lämmin, josta syystä koirat olivat selvästi stressautuneita. Yö oli kuitenkin lyhyt, tai se ainakin tuntui suurimmasta osasta matkalaisia olemattoman lyhyeltä ja koirat saatiin vihdoin Turun satamassa ulos autoista ja haukkaamaan viileämpää ilmaa. Hätäiset kiittelyt, kättelyt ja halaukset ja kotimatka kullekin autokunnalle jatkui kohti kotia.

Pronssitassu hopeakynsin, kotona odottanut onnittelukortti ja työporukalta saadut kukat

Kiitokset omasta puolestani kaikille joukkueen jäsenille ja erityisesti Mikaelille, kiitokset kaikille avustajille ja eri joukkueen huoltotehtäviin osallistuneille, kiitokset kaikille sponsoreille ja lisäksi kiitokset kilpailijoita kannustaneille ja muuten hengessä mukana olleille ja tietysti omalle kotijoukkueelle. Onnittelut muille mitalisteille.

Jaakko Raunio

Vappu 2008 Haltilla

Harvoin on päätös Lapin koiravaljakkomatkasta syntynyt yhtä lyhyellä suunnittelulla ja miettimisellä, kuin tänä keväänä. Kun huomasin, että Vapun (ja Helatorstain) yhteyteen jää mukavasti pitkä viikonloppu yhdellä lomapäivällä, oli ajatus nopeasta Haltin matkasta siinä. Ensin ajattelin lähteä edellisen vuoden tavoin Leppäjärveltä ja ajaa mahdollisimman nopeasti saman matkan kuin vuosi sitten. Myöhemmin selvisi, että Artic Trail –kelkkaura suljetaan 30.4. virallisesti ja sn jälkeen sitä ei saa ajaa kelkoilla. Rajoitus on toisaalta siitä syystä, että reitin ajattavuutta ei enää voi taata, mutta toisaalta rajoitus on myös porojen vasomisen kannalta tärkeää ja siksi kelkkauran ajaminen koiravaljakolla voi nostaa poromiesten mielissä pahaa verta. Joka tapauksessa keli lämpeni vappuviikolla siinä määrin, että kelkkauran ajaminen valjakolla olisi ollut todella raskasta ja liian rankkaa koirille. Siksi ainoa näissä olosuhteissa järkevä lähtöpaikka oli Kilpisjärven kylä.

Tommi Hytönen lastaamassa rekeä

Sovin ennen reissua, että käyn joka tapauksessa Jääskeläisen Reijon tukikohdassa Könkäällä tervehtimässä ja katsomassa yhtä mahdollista vahvistusta ensi kauden kilpavaljakkoon. Tarkoitus oli ottaa Y-pentu Yamaha matkalle mukaan testimielessä. Myös Reijon kennelissä oppaana olevan Tommin kanssa oli ollut alustavasti puhetta, että hän lähtisi mukaan omalla valjakolla. Ajoin hyvässä ja lämpimässä kelissä vappuaattona Jyväskylästä Könkäälle. Kieltämättä kävi monta kertaa mielessä, oliko mitään järkeä viettää hienoa lämmintä vappuaattoiltaa autossa samalla, kun muut juhlivat ja nauttivat kaikkien aikojen lämpimämmästä vappukelistä. Lunta ei näkynyt matkan aikana kunnolla enää oikein missään. Perillä oltiin puoli yhdeksän aikaan. Tommi oli pakannut oman reen ja koirat autoon valmiiksi. Vaihdettiin kuulumiset ja lyhyen Siltalassa vietetyn yön jälkeen lähdettiin autoilla matkaan vähän ennen kuuta pienessä pakkaskelissä.

Yamaha ja Nelly

Kilpisjärvellä oltiin perillä noin yhdeksän aikaan. Luontokeskuksen pihalla oleva P-pakka oli täynnä autoja ja muutenkin koko kylä näytti olevan täynnä väkeä. Kelkkauran lähtöpaikalla oli kuitenkin sen verran tilaa, että saimme autot sijoitettua sinne purkamisen ajaksi. Keli alkoi myös vähitellen lämmetä ja ennen kuin päästiin matkaan, oli jo selvästi lämpöasteita. Koirat olivat hieman ihmeissään, kun pitkästä aikaa otettiin tuntumaa lumeen ja valjakkotunnelmaan. Kun lastasimme samaan aikaan kahta valjakkoa vierekkäin, alkoi koirien huuto ja haukkuminen olla melko äänekästä, mutta toisaalta aika tuttua ja eksoottista. Kun autoille vielä löydettiin parkkipaikan reunoilta paikat ja oli varmistettu, että mitään tarpeellista ei jäänyt pois, päästiin matkaan. Koirien huuto loppui saman tien.

Petra-Funny/Yoko-Pepita/Yamaha-Nelly/Jimmy-Vinha/Balto-Bosse

Minulla oli valjakossa kaikki omat yhdeksän koiraa (myös 10-vuotias Nelly) ja Yamaha, jonka Tommi toi omalla autollaan Könkäältä. Yamaha oli koko ajan hieman eksyksissä, eikä vetänyt kunnolla, muuta kun silloin kun Tommin valjakko ohitti oman valjakkomme tai kun lähdettiin liikkeelle. Tommilla oli valjakossa 7-veljet: Aapo, Juhani, Timo, Lauri ja Tuomas sekä takana Lynx, Hara ja Vasco. Valjakot kulkivat alussa melko tasapäisesti, mutta iltapäivällä, kun keli pehmeni, hiljeni oman valjakkoni vauhti ja jäimme jälkijoukoksi. Ensimmäiset jyrkät nousut kylältä tunturiin menivät kevyesti ja hyvällä vauhdilla. Saarijärven autiotuvalle tultiin noin tunnin kuluttua. Hiihtäjiä ja potukelkalla kulkijoita oli tuvan pihassa ja koirat luonnollisesti kiinnostivat muita ulkoilijoita. Kamerat olivat kohtaustilanteissa ahkerasti ja lähes aina käytössä. Jatkoimme Saarijärven kämpältä jutustelujen jälkeen seuraavalle tuvalle, Kuonarjoen kämpälle. Kuonarjoella pidimme hieman pidemmän tauon ja joimme mukilliset kahvia eväitten kera, myös koirille annettiin gulp-snacksit. Seuraavalle kämpälle piti ensin nousta melko pitkät nousut yli tunturin ja lasketella sen jälkeen Meekonjärven kämpän pihaan. Meekonjärvellä oli aika hiljaista samoin kuin muillakin kämpillä Haltin suunnalla; lämmin ja kesäinen keli samoin kuin säätiedotuksessa luvatut lämpöaallot olivat saaneet turistit pysymään etelässä, vaikka ylhäällä tunturisssa oli aivan loistokelit: aurinko paisti pilvettömältä taivaalta ja lunta oli kaikkialla, tosin iltapäivällä keli pehmeni eikä kelkkauran sivuun ollut menemistä.

Pihtsusjärvellä

Meekonjärveltä jatkettiin kelin edelleen lämmetessä kohti Pihtsusjärveä. Matka Pihtsusjärvelle oli pääasiassa nousua ja se oli kuumassa kelissä koirille rankkaa. Rankka oli myös hiihtäjillä; muutamat hiihtivät alushoususillaan (miehet), palaneita ja ruskettuneita kasvoja, mutta hyväntuulisia hiihtäjiä. Olimme Pihtsusjären kämpällä noin kolmen aikaan iltapäivällä; 40 kilometrä ja viisi tuntia lämpimässä kelissä ja pehmeällä uralla ilman mitään kiirettä ei ollut huono saavutus. Pihtsusjärvellä nautittiin lämpimästä illasta ja seurusteltiin muiden asukkaiden kanssa, jotka pääasiassa olivat järvelle pilkille tulleita turisteja. Hiihtäjiä tuli sekä Haltin suunnasta että etelästä myöhemmin illalla. Koirat syötettiin ja juotettiin ja valmistettiin myös oma päivällinen. Jätin koirat kennelin käytännön mukaisesti ”pitkiin” eli pannasta kiinni vetoliinoihin enkä laittanut erillistä matkaketjua. Vastaisuudessa voin vähentää reen kuormaa näköjään ketjuilla, koska ongelmia ei ollut. Kokeilin myös kolmelle ohutturkkiselle koiralle yön aikana mukana olleita lämpömantteleita. Takit pysyivät hyvin päällä ja ”mannekiinikoirat” olivat selvästi nauttineet lämpimästä yöstä, vaikka pakkasta oli ilmeisesti ollut lähes 10 astetta. Vaikka siperianhusky pärjää kovillakin pakkasilla ulkona, on kesä- tai muuten ohutturkkinen koira kovan rasituksen jälkeen ansainnut lämpmät yöunet ja on varmasti seuraavana päivänä virkeämpi kuin tuulessa ja pakkasessa värjötellyt koira.

Nelly puettuna mantteliin

Seuraavana aamuna lähdettiin liikkeelle jo viiden aikaan, jotta saatoimme ajaa Haltille ja takaisin hankikelissä. Lähes tyhjät reet kulkivat kevyesti ja ajaa saattoi missä vain. Koirien takatassut oli lähtiessä tossutettu kovan kelin vuoksi. Nousu Haltille kesti reilun tunnin. Tunturilla ei ollut edes kunnolla tuulta ja maisema kylpi aamuauringossa. Nimet laitettiin Haltin vieraskirjaan ja sijaluvuksi Haltin valloittajien joukossa tuli 91 000 ja jotakin päälle. Haltin päällä toimi myös kännykkä ja tekstiviestejä tuli samalla kertaa useampi. Päätimme laskeutua tunturilta suoraan etelärinnettä. Koirat käännettiin pois kelkkauralta ja valjakkoslalom kiviä ja jyrkänteitä väistellen alkoi. Oli nautittavaa ajella vauhdilla ja käännellä johtajakoiria mutkitellen alas välillä melko jyrkkääkin rinnettä. Tuota pikaa oltiin Haltin kämpällä, jonka edessä juotiin ”valloituskahvit”.

Haltin huipulla

Matkaa jatkettiin edelleen hankia pitkin Haltin kämpän eteläpuolella olevaa Etuhaltia kohti ja päätin koettaa saada koirat nousemaan tunturin suhteellisen jyrkkää rinnettä ylös. Ensin johtajat vähän empivät ja kääntyivät ensin oikeaan ja sitten vasempaan, mutta kun ne ymmärsivät, minne piti mennä, alkoi jyrkkä nousu kohti uutta tunturin huippua. Nousu Etuhaltin huipulle kesti vain runsas puoli tuntia. Laskeuduimme tunturin etelärinnettä Pihtsusjärven vuonoon ja ajoimme jään yli takaisin kämpälle noin klo 8.00 aikaan; kämpällä suurin osa vaeltajista ja pilkkijöistä oli vielä makuupusseissa. Teimme ja söimme hobittien tapaan toisen aamiaisen ja aloimme pakata tavaroita rekeen.

Valjakkoslalomia

Noin klo 10 lähdimme paluumatkalle. Alkumatkalla saattoi ajaa vielä missä vain hankia pitkin, mutta aika nopeasti aurinko pehmitti kelin ja ajo onnistui vain kelkkauralla. Meekonjärvellä pysähdyttiin hetkeksi ja jatkettiin matkaa ensin jyrkkää nousua ja loivaa laskua kohti Kuonarjoen kämppää. Laskuosuudella tuli näkyviin ensimmäinen koiravaljakko. Kun vastaantulevan valjakon ajaja alkoi jo hyvissä ajoin siirtelemään rekeä ja koiria uran sivuun, arvasin että kysymyksessä on malamuuttivaljakko. Lähempänä tunnistin Mikko Vähän ja seurueen, jolla oli mukana reessä myös kaksi kahden kukauden ikäistä pentua. Kuonarjoella juotiin kahvit ja syötiin eväitä ja annettiin koirille snacksit kuten menomatkallakin. Loppumatkalla ei enää pysähdyttykään, vaan ajeltiin suoraan Kilpisjärven kylälle. Nelly sai matkustaa reessä, kun se alkoi varoa alamäkeen juoksua ja jarrutti ja väsyi suotta. Vanhalle koiralle kovavauhtiset laskut tuntureilta saattoivat olla liikaa. Vaikka minä varauduin aurinkovoiteilla kovaan keliin, poltin jälleen kerran kasvot ja otsan. Matkan aikana harjoittelimme toistemme ohituksia sekä mennessä että palatessa useaan kertaan. Oli hienoa havaita, että suhteellisen vieraat koirat eivät rähisseet toisilleen lainkaan; ohitukset ja rinnakkain ajamien tapahtuivat ilman ongelmia.

Nelly-muori kyytiläisenä

Alhaalla kylällä oltiin kahden aikaan ja pakattiin rauhassa reet, varusteet ja koirat autoihin siten, että kotimatkalle päästiin noin puli neljän aikaan. Kilometrejä ei tullut kuin 110 km, mutta maisema ja keli olivat upeita ja tunnelma koko matkalla oli positiivinen kaikilla vaeltajilla ja ulkoilijoilla. Päätin ajaa suoraan kotiin Jyväskylään, jonne saavuin noin klo 4 yöllä. Pari kertaa piti ottaa pienet torkut ja jatkaa taas matkaa.

Kirjoittaja Jaakko Raunio

Palojärveltä Haltille 2010

Matkaan lähdettiin Jyväskylästä lauantaina 10.4.. Yövyin Polar Speed kennelillä Siltalassa ja jatkoin aikaisin sunnuntaiaamulla matkaa Hettaan ja edelleen Palojärvelle. Jätin auton Galdotievan pihaan, jossa purin koirat, reen ja tarvikkeet tienposkeen. Matkaan päästiin hyvässä aurinkoisessa pakkaskelissä noin klo 11 aikaan. Kelkkareitti oli todella hiljainen, vain yksi kelkkaporukka tuli vastaan ennen Puussasvaraa, muita ei näkynyt. Noin klo 20 saavuttiin Hirvasvuopion kämpälle, jossa yövyttiin keskenämme; muita ei ollut.

Lähtö Galdotievasta

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa noin 8 aikaan kohti Termisjärveä. Jokunen poromies nähtiin Raittijärven kohdalla ja ohitettiin iso porotokka. Porot olivat levittäytyneet molemmin puolin kelkkauraa ja kesti jonkin aikaa ennekuin tokka oli ylittänyt uran kokonaisuudessaan ja päästiin jatkamaan matkaa. Tällaisissa tilanteissa on tärkeää, että liinat, jarru ja ankkurit toimivat ja pitävät.

Valjakko seuraa valppaana liikkuvaa tokkaa

Termisjärvellä oli tullut ennen minua kolme hollantilaisten koiravaljakkoa. Hollantilaiset olivat huoltamassa koiriaan ja aikoivat jatkaa takaisin Hetan suuntaan, josta olivat muutama päivä sitten tulleet. Koirilla oli kuitenkin ongelmia ja kuulin myöhemmin, että olivat joutuneet palaamaan Kilpisjärvelle ja sieltä suoraan autoihin. Jatkoin matkaa Termisjärveltä Saarijärven ja Kuornarjoen kämppien kautta Meekonjärvelle. Keli oli päivän aikana muuttunut tuuliseksi, välillä satoi vettä tai lunta. Meekon kämppä oli täynnä, joten päätin yöpyä teltassa kämpän läheisyydessä. Tuuli oli koko ajan voimistunut ja teltan pystyyn saaminen ja pystyssä pitäminen olikin hankalaa. Kun lumi telttakeppien ympärillä vähitellen jäätyi, pysyivät telttanarut kireinä ja saattoi luottaa siihen, että myös teltta pysyi paikallaan. Teltassa oli aikamoinen pauke sisällä, kun tuuli riepotteli telttakangasta eikä kunnon yöunia saanut, kun piti pelätä teltan kaatumista ja kuunnella meteliä ympärillä.

Telttayöpyminen, taustalla Saivaara

Seuraavana aamuna jätin suurimman osan tarvikkeista telttaan ja lähdin tyhjällä reellä kohti Haltia. Jo ennen Pihtsusjärveä alkoi selvästi näyttää siltä, että nousu Haltille olisi tuulen takia toivotonta ja turhaa. Tuuli vei kevyttä rekeä ja lisäksi Jimmyn voimat jostakin syystä ehtyivät tällä aamulenkillä. Vanha koira ei pysynyt muiden vauhdissa, joten otin Jimmyn Pihtsusjärven kämpältä tyhjään rekeen. Palasimme Meekojärvelle noin kahden tunnin kuluttua ja aloin pakata varusteita rekeen. Jimmy ei pystynyt enää edes kävelemään, joten Jimmy kulki reessä koko paluumatkan; ilmeisesti vanha koira ei palautunut ja lihakset kramppasivat totaalisesti.

Jimmy kyytiläisenä

Saavuimme iltapäivällä omia jälkiämme takaisin Termisjärvelle, jossa pidettiin tauko. Iltapäivällä matkaa jatkettiin Hirvasvuopion kämpälle. Keli oli muuttunut lämpimäksi ja ura alkoi myös pehmetä ja kulku kävi koko ajan raskaammaksi. Hirvasvuopion kämppä oli tällä kertaa tupaten täynnä tsekkipolkupyöräilijöitä. Porukalla oli käytössä maastopolkupyörät, joissa oli epätavallisen paksut renkaat. Pyöräilijöillä oli ollut myös raskas matka takana, kun ura oli pehmennyt ja pyörät olivat uponneet hangen läpi yhtenään. Sain kämpän ovella kysymättä kouraani rommiteemukin, joka maistui rasittavan matkana jälkeen erityisen hyvältä. Vietin seuraavankin yön teltassa, mutta nyt keli oli tyyni ja yö rauhallinen.

Maastopyöriä Salvosjärvellä

Tsekkiporukka lähti aamupakkasen aikaan noin klo 5, mutta me jatkoimme unia siten, että pääsimme matkaan noin 8 aikaan. Keli oli edelleen hyvä ja pakkasta oli muutama aste. Jokunen kelkka tuli vastaan ja yksi koiravaljakko porukka, joka lienee ollut opastettu safariajo. Salvosjärvellä kohtasin saman pyöräilijäporukan, joka oli majoittunut tällä kertaa sinne, mutta me jatkoimme matkaa kohti Galdotievaa. Kämpän ovella tosin odotti samanlainen rommiteemuki, mutta tällä kertaa piti kieltäytyä, kun lyhyt automatka oli vielä illalla edessä. Loppumatkalla alkoi Funnun voimat myös ehtyä, mutta koira jaksoi kuitenkin loppuun asti. Jos olisin tiennyt tässä vaiheessa, miten Funny jo kulki viimeisillä voimillaan, olisi varmasti ottanut koiran Jimmyn kanssa rekeen. Myös Yoko alkoi ontua etutassuaan, mutta siinä ei kuitenkaan ollut mitään vakavaa myöhemminkään. Koirien muonavarat riittivät hyvin, mutta liikaa sitä ei kuitenkaan ollut mukana. Lähes kaikilla koirilla oli yöllä manttelit, jotka olivat tarpeen kovan tuulen vuoksi. Nuoret koirat jaksoivat hyvin koko matkan eikä minkäänlaisia erityisiä väsymyksen tai kyllästymisen oireita saattanut havaita. Reen jalakset pettivät siten, että puuosat katkesivat ja jalakset olivat kiinni vain muovipohjien varassa. Ilmeisesti aikaisempia reissuja raskaampi kuorma ja röykkyisempi ura olivat liikaa. Kilometrejä tuli kaikkiaan 340.

Tauko loppumatkalla

Ajoin Galdotievasta Hettaan, jossa yövyin hotellissa. Sauna, kylmä olut ja lämmin pizza ravintolassa olivat ylellisyyttä. Koirat saivat myös nukkua lämpimissä boxeissaan. Seuraavana aamuna jatkettiin aamulla matkaa autolla takaisin Könkäälle ja kahvin jälkeen jatkoin matkaa kotiin. Jimmy toipui rasituksista muutamassa päivässä, mutta Funny ei enää palautunut; kunto huononi ja koira alkoi myös ontua. Parin lääkärireissun jälkeen diagnosoitiin luukasvain ja koira lopetettiin neljä viikkoa reissun jälkeen. Funnyllä oli ollut jonkin aikaa nisän juuressa patti, joka oli tarkoitus operoida kesäkauden aikana. Loistavan johtajakoiran menetys tuntuu ikävältä.

Valjakon koirat

Funny Linda Petra Jimmy Lenny
Yoko Pepita Kiira Kerttu Bosse

Kilometrit

Galdotieva – Hirvasvuopio 75 km
Hirvasvuopio – Meekonjärvi 85 km
Meeko – Pihtsusjärvi – Hirvasvuopio 105 km
Hirvasvuopio – Galdotieva 75 km Yhteensä 340 km

Kennelin toiminta- ja treenausperiaatteita

Toiminnan pääpaino on aktiivisessa harrastuksessa ja kilpailussa. 1 – 2 kärrykilpailua syksyn aikana ja mahdollisimman monta rekikisaa talven aikana; pääpaino ollessa pitkien matkojen kilpailussa. Rekikilpailuja on talven aikana noin 5 – 6, joista kilometrejä kertyy reilu 300. Talven aikana tehdään treenimielessä ja mahdollisuuksien mukaan yksi noin kahden viikon työkeikka joulun aikaan Pohjoisen safarimarkkinoille yhteistyössä paikallisen yrittäjän kanssa. Tällä keikalla tavoite on saada koirille raskaita safarikilometrejä reilut 200 eli noin 20 – 30 km/päivä; vapaapäiviä pidetään tuolloin mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan. Nämä kilometrit ovat olleet todella tärkeitä, kun Keski-Suomessakaan ei aina ole ollut lunta tuohon aikaan. Keväällä huhtikuussa on muodostunut jo lähes tavaksi tehdä pitkä vaellusmatka Käsivarren erämaa-alueella. Matkaa tällä reissulla on kertynyt kelin mukaan 300 – 400 km 4 – 5 päivän aikana. Näillä matkoilla tulee samalla testattua omaa ja koirien kestävyyttä ja kaikkea mikä liittyy koirien huoltoon ja hyvinvointiin pitkillä matkoilla ja tiettömien taipaleiden takana. Kaikkiaan kilometrejä kertyy koirille noin 1700 vuodessa, joista 350 – 400 kilometriä ajetaan mönkijällä kelistä ja lumitilanteesta riippuen yleensä jouluun asti. Mönkijä treenit ovat raskaita ja hitaita eikä näitä kilometrejä voi suoraan verrata reellä ajettuihin kilometreihin. Kun syystreenit syyskuussa kelien viilentyessä pääsevät kunnolla vauhtiin, käydään lenkillä 3 – 4 kertaa viikossa siten, että vapaapäiviä on treenijaksojen välissä 2 -3.

Syystreenit aloitetaan heti elokuussa, kun kelit viilenevät noin 15 asteeseen. Aluksi matka on vain 3 km ja kelin mukaan ajetaan vain pari kertaa viikossa. Tänä syksynä on siinä mielessä erikoinen tilanne, että treeneissä on mukana 5 alle vuoden ikäistä ja 4 alle kahden vuoden ikäistä koiraa. Aikuisia kilpakoiria on vain 4 (yli 4 vuotta). Valjakossa aina on mukana kaikki 12 -14 kunnossa olevaa koiraa.

Mönkijätreeneissä vetovastus on suuri, koska mönkijää ei pidetä käynnissä ja maasto on raskas; osittain pehmeää suota nousuja ja kapeaa metsäuraa. Mönkijä painaa 250 kg ja musheri 75 kg. Reellä ajettaessa ura pidetään auki ajamalla ja pohja on lumitilanteesta riippuen pehmeä ja raskas.

Mönkijätreenit syyskuussa pitenevät 8 km:iin, jossa keskinopeus on reilu 10 km/h eli treeni kestää alkusähläyksineen noin tunnin. Näitä lenkkejä tehdään perusrytmin mukaan noin 3 – 4 kertaa viikossa ja lokakuussa mukaan kerran viikossa hieman pidempi noin 1,5 – 2 tunnin lenkki (15 – 20 km).

Rekitreeneihin siirrytään, kun on riittävästi lunta, viime vuonna joulukuun alussa, edellisinä vuosina vasta tammikuussa. Reellä ajetaan noin tunnin lenkki (15 km) perusrytmin mukaisesti ja kerran viikossa pidempi noin 25 km:n lenkki.

Treenivaljakossa pyritään pitämään kilpavaljakkokokoonpano yhtenäisenä siten, että johtajat ovat samoja ja pyöräpari samoja sekä vauhtiparissa pareittain aina samat koirat, joiden juoksutyyli ja –rytmi sopivat yhteen. Useimmat koirat vetävät paremmin joko oikealla tai vasemmalla ja hyvä pari vetää ja juoksee ilman keskinäisiä kahnauksia. Treeneissä on helppo seurata ja löytää näitä seikkoja ja tehdä tarvittavia muutoksia ja hienosäätöjä homman toimimiseksi. Johtajia kokeillaan ja vaihdetaan ihan muuten vain, jotta voidaan totuttaa nuorempia ja kokemattomampia myös johtokoirina. Jos joku koira löysäilee tai rähinöi ilman erityistä syytä, siirretään koira alemmas valjakossa, tarvittaessa pyöräkoiraksi asti. Ilman seisinkiä kannattaa myös välillä kokeilla ja varmistaa, että koirat pysyvät omilla paikoillaan ja vetävät, vaikka niillä olisi mahdollisuus siirtyä sivuun. Nuoria koiria laitan joko keskenään tai vanhemman koiran viereen; molemmista on hyviä kokemuksia. Koirien pysyminen ruoduissa ja tien laidassa on tärkeää, kun osa treeneistä ajetaan yleisellä tiellä; hyvät johtajakoirat ovat tällöin myös korvaamattomia.

Ruokinnassa käytän samaa kuivamuonaa + kotitalouden ruoantähteet (haaleaan veteen sekoitettuna) koko kauden. Kesällä koirat syövät vain kerran päivässä ja syksyllä, kun treenit alkavat kaksi kertaa siten, että iltaruokinta pysyy samana, mutta aamuruoka (puolet iltaruoasta) tulee lisää. Lokakuun alusta tulee ruokintaan mukaan hirvenliha ja luut ja kun nämä on syöty jatketaan jauhelihalla. Kuivamuonan määrä pysyy koko ajan samana. Kilpailukaudella lisätään ruokaan Psylliumkuitu ja vitamiiniseos ja tarvittaessa koirakohtaisesti maitobakteerijauhetta. Koirien vatsat ovat meillä pysyneet pääsääntöisesti hyvässä kunnossa. Vain pitkä kisamatka yli (40 km), saa muutaman koiran ripuloimaan. Koirien syöminen usean päivän kilpailu- ja vaellusmatkoilla sekä Lapin safariressulla häiriintyy helposti; kotona hyvin maistuva vesi-nappulaseos ei maistu reissussa ollenkaan. Tällöin voi kokeilla kuivamuonaa sellaisenaan ilman vettä, pelkkää jauhelihaa tai gulppia; pääasia, että koira syö.

Treenien jälkeen syksyllä koirat saavat juoda vettä heti kun tullaan lenkiltä; talvella ei koiria erikseen juoteta, koska rekitreenit ovat olleet yleensä aika löysiä ja yleensä koirat ruokitaan treenin jälkeen. Snäcksäystä treeneissä ei harjoitella ja se tietysti näkyy siinä, että koirat eivät syö snäcksejä kisoissakaan. Pitkän matkan kisoissa on kaikille kuitenkin snäcksit syötetty, osalle suoraan suuhun ja nieluun, jotta saadaan lisäenergiaa kaikille.

Vesi maistuu kesätreenin jälkeen

Yleistä treenitaukoa ei pidetä kuin kesällä. Koirakohtaisia taukoja tulee loukkaantumisien, pennutusten ym. Syiden takia. Tauot eivät yleensä ole vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla hyväkuntoisen, terveen ja nuoren koiran suorituskykyyn. Esim. pentujen saamisen jälkeen narttu on mielestäni elämänsä kunnossa, kunhan itsevarmuus parin ekatreenin jälkeen ikään kuin palautuu. Treenitaukojenkin aikana koirat saavat juosta pari kertaa päivässä juoksutarhassa vapaana 0,5 – 1,0 tuntia. Myös treenikauden aikana kuuluu päivittäiseen rutiiniin vapaa juoksutarhassa peuhaaminen, jota lepopäivinä tehostetaan pallopelillä. Lähes kaikki koirat ovat intohimoisesti kiinnostuneet pallon hakemisesta. Pallopeli tuo kaivatun vaihtelun rutiininomaiseen treenaamiseen.

Tassut ovat kestäneet hyvin eikä syystreeneissä sulan kelin aikaan tarvitse yleensä tossuttaa. Pahin keli on osittain jäinen hiekkatie, jossa tapahtuu sekä loukkaantumisia että tassuvauroita. Myös jatkuva märällä hiekkatiellä ajaminen kuluttaa sekä anturoita että kynsiä. Jos tassut ja kynnet kuluvat ja tossuja joutuu käyttämään, kuluvat parhaatkin kangastossut loppuun jo 10 km: matkalla. Vaikka näissä treeneissä käytetään paikattuja ja vanhoja tossuja, tulee treeneistä hankalia ja kalliita reissuja.

Kaikilla keleillä ajetaan, mutta kieltämättä marraskuussa, kun vettä ja räntää sataa ja lämpötila on nollan kieppeissä, on pimeää ja ura toisaalta jäinen ja liejuinen, niin käy välillä mielessä, että onko tässä mitään järkeä.

copyright sleighrunner's kennel | 2010